Raku-saven alkuvoimaista mystiikkaa

Toukokuun alun lauantaina keräännyimme keramiikkaopettaja Tuula Viran kodin pihalle testailemaan miten raku-saven poltto onnistuu kaasu-uunissa ulkona.

Mukana oli kaksi ammattilaista sekä harrastusporukkaa savikurssilta. Joten hyvinhän tuo kokeilu onnistui. Jotain kiehtovaa siinä oli, kun kuumia höyryäviä ja savuavia esineitä nosteltiin uunista toiseen ja heiteltiin lopuksi vettä päälle, jolloin ne sihahtelivat ja höyrysivät vielä voimakkaasti.

Lasitin pienet raakapoltetut riipukset turkoosilla lasitteella.Ja isot persiansinisellä lasitteella.
Uuni jouduttiin lämmittämään moneen kertaan, koska kerralla mahtui vain osa töistä sisään.
Uuni lämmitettiin lähes tuhanteen asteeseen.
Savustuspönttö täytettiin sanomalehtipaperitolloilla.

Kun kuumia savitöitä siirrettiin sanomalehtien sekaan, ne sytyttivät paperin palamaan.

Esineitä piti siirtää pitkillä pihdeillä käsineet kädessä.
Keramiikkahiiri ”nauraa” kuumassa savustuspöntössä.
Sekaan heitettiin lisää sanomalehtipaperia, niin loput esineet saatiin laskettua pehmeästi niiden sekaan.
Tästä olisi ollut kätevä lähettää vaikka savumerkkejä.
Noin kymmenen minuutin savustuksen jälkeen tuli valmista.
Esineet nosteltiin pihdeillä nurmikolle ja kasteltiin kylmällä vedellä. Alkoi kuulua jännää sihahtelua!
Pintaa saattoi puhdistaa ja hioa teräsvillalla jos halusi.
Tuhkasta nousi lohikäärme… …ja feniks-lintu!
Koivun rungon näköisessä esineessä oli valkoinen lasite pohjalla. Mustat osat olivat ilman lasitetta, joten ne nokeentuivat sopivasti.
Krakeloitunut pinta.
Kirkkaalla lasitteella lasitetuista töistä tuli lähes mustia.
Hopeanhohtoinen päärynä.
Pilkkujen kohdissa oli kirkasta lasitetta, muualla mattapinta.
Omat työni näyttivät lähes valuraudalta tai joltain metallilta.
Persiansininen muuttui kuparinväriseksi tässä käsittelyssä.
Vertasin keraamista lautastani vanhaan ruostuneeseen hevosenkenkään.
Pienistä pyöreistä laatoistani tuli kuin arkeologisia löytöjä. Eri värisiä vaikka niissä oli täsmälleen sama turkoosinsininen lasite.
Valmiita töitä voisi vielä halutessaan käsitellä vaikka mehiläisvahalla.

Kuvat ja teksti: Tiltu Nurminen