Aihearkisto: Arkkitehtuuri

Vanhan talon julkisivuremontti ja maalaus

Talo, jossa asun, on yli 80 vuotta vanha. Se on rakennettu vuonna 1932 tontille, jossa on ollut asutusta virallisesti kirjattuna jo 1500-luvulta asti – ja luultavasti jo aiemminkin, koska talo sijaitsee noin 800 vuotta vanhan kirkon tuntumassa.

tiltunurminen-40

tiltunurminen-89

Tällä rakennuksella on siis arvoa monesta näkökannasta katsottuna – eikä vähiten nykyasukkaan tarpeita miettien! Tämän hetken tavoite on edelleen terve, hengittävä asumus, joka kestää pitkään ja on helppo huoltaa tarvittaessa. Mitään lyhyen tähtäimen voittoa ei haeta, eikä mistään tarvittavasta karsita budjetissa, kun visiona on hyvä asunto itselle ja omalle perheelle.

Vanhassa talossa on paljon remontoitavaa ja siksipä julkisivulaudoitus ja maalaus sai odottaa useamman vuoden. Luulin jopa, että kustannukset olisivat olleet paljon suuremmat, kuin mitä ne lopulta olivat.

tiltunurminen-102

tiltunurminen-59

tiltunurminen-84

Uusi laudoitus vanhan mallin mukaan

Muutamia hirsikorjauksia oli tehty jo noin viisi vuotta aiemmin. Talon aiempi omistaja oli ryhtynyt vaihtamaan julkisivulaudoitusta, mutta oli onneksi ehtinyt tehdä sen vain puoleen talosta. Hän oli toteuttanut sen karkealla, sahapintaisella, leveällä laudalla leveine rimoineen.

Tyyli ei mielestäni sopinut taloon, eikä ollut alkuperäisen laudoituksen mukainen. Julkisivuun oli jätetty ilmarako ja asennettu tuulensuojalevyt, mikä sinänsä oli aivan turha toimenpide ja aiheutti sen, että julkisivun uusi ulkopinta oli noin 10 cm ulompana kuin vanha pinta – ja ikkunat olivat jääneet kuoppaan siten, että ne eivät avautuneet kunnolla.

Vääräntyyppisen julkisivulaudoituksen vaihtaminen uuteen mietitytti sekä taloudellisesti että työmäärän puolesta. Kuitenkin hirsikorjausten tarve ratkaisi asian ja vääräntyyppiset laudat purettiin pois. Talo olikin hirsipinnalla muutaman vuoden, kunnes kesällä 2015 tilasin Nousiaisten sahalta vanhan mallin mittojen mukaista, höylättyä, sileää julkisivulautaa. He käyttivät alihankkijana taas Koskisen sahaa Mynämäellä.

tiltunurminen-99

tiltunurminen-94

tiltunurminen-95

Perinteisessä, hengittävässä seinässä ei tarvita ilmarakoa

Ponttilauta nakuteltiin kiinni suoraan hirsipintaan, väliin asennettiin ainoastaan tervapaperi. Ilmarakoa ei jätetty, eikä mitään suoristuskoolauksia tarvittu – vanha hirsiseinä oli uskomattoman suora jo valmiiksi. Seinä tehtiin täsmälleen alkuperäisen mallin mukaisesti. Haluttiin hengittävä rakenne, jota sisäpuolella täydentää hirsipintaan kiinnitetty rakennuspaperi ja sen päällä huokoinen kuitulevy ja perinteinen hengittävä paperitapetti.

Julkisivulaudoitus jätettiin vuodeksi seinään harmaantumaan ja nukkaantumaan, jotta perinteinen pellavaöljymaali tarttuisi siihen paremmin. Tein myös koemaalauksia itäiseen julkisivuun noin neliömetrin alueelle. Tarkoituksena oli säilyttää talon alkuperäinen luonnonvalkoinen väritys. Ikkunoiden karmilaudat ja nurkkien koristelaudat sekä vaakasuuntaisen tippalistat oli osittain maalattu aiemmin punaisella. Nyt loputkin koristeosat maalattiin punaisella. Arvelin, että julkisivu saisi siitä uutta ryhtiä ja viehkeyttä. Lopputulokseen olinkin varsin tyytyväinen seuraavana kesänä.

Julksivulaudoituksen pystysuuntaiset koristerimat saivat toteutuksensa vasta kesällä 2016 resurssien puutteesta johtuen. Aikaisin keväällä löysin sahan, josta luvattiin toteuttaa uusi rima vanhan mallin mukaisesti. Rima itsessään oli erittäin kapea, päältä pyöreä ja sisäpinnallakin oli kovera pyöristetty ura. Tämän toiveen toteutti hyvällä asiakaspalvelulla ja edullisesti Vehmaan PK-Puu! Puolet talosta oli nyt alkuperäistä ponttilautaa ja rimaa ja puolet uutta. Uuden osan lautamateriaalien hinnaksi tuli alle pari tuhatta euroa.

tiltunurminen-100

tiltunurminen-67

tiltunurminen-57

Lue lisää: Julkisivumaalaus perinteisellä pellavaöljymaalilla!

Sekä TS-Koti blogistani: Hirsiukkoja ja hirsiakkoja!

Arkkitehtitoimisto Creative Turku

teksti ja kuvat: Tiltu Nurminen, arkkitehti SAFA, Arkkitehtitoimisto Creative Turku, henkilökuva Anu Berghuis.

thumb_img_2066_1024

Onko sisäilmaongelmassa kyse homeesta vai myrkyllisistä mikrobeista?

Järjestimme Turun Seudun Arkkitehtien toimesta Turun linnassa kuluneena syksynä Terve talo –seminaarin yhdessä Curation ja Rakennusperinteen Ystävien kanssa. Itselleni uusia ajatuksia herätti erityisesti Helsingin yliopiston ja Aalto yliopiston professorin Mirja Salkinoja-Salosen esitys.

Nykyään lähes joka toisessa koulussa, toimistotalossa, päiväkodissa tai asunnossa on homeongelma – vai onko sittenkään? Kyse ei ole välttämättä vanhoista rakennuksista, vaan viime vuosikymmeninä rakennetuista tai jopa aivan uusista. Sisäilmaongelman syypää ei kuitenkaan välttämättä olekaan home vaan myrkylliset mikrobit.

Näin asiasta kertoo mikrobiologian asiantuntija Mirja Salkinoja-Salonen:

Ihmisen keho yrittää suojautua haitallisilta aineilta

Ihminen on jatkuvasti alttiina erilaisille mikrobeille. Herkimmät kohdat kehossa ovat iho, silmät ja keuhkot. Ja tärkein näistä on keuhkot, joiden pinta-ala on 70 m2, kun kaikkien keuhkorakkuloiden pinta-ala lasketaan yhteen. Se on haavoittuva, yhden solun paksuinen kerros.

Toiseksi tärkein pinta on ihon pinta (1-2 m2). Ihoa kuitenkin suojaavat useimmiten vaatteet, joten altistuminen on vähäisempää. Myös silmät ovat hyvin herkkä kohta, joka on onneksi kuitenkin pieni kohta alueena.

Keuhkoputken pinnassa on pienen pieniä karvoja, jotka soutavat samaan suuntaan ohuessa limakerroksessa. Sen päällä on kerros jäykempää limaa, jota nämä karvat työntävät ylöspäin. Tämän limalautan pintaan on tarttunut pölyä ja kaikenlaisia hiukkasia, jotka pitää saada pois keuhkoista.

Varsinaisilla keuhkorakkuloilla ei ole enää mitään omaa puolustusmekanismia. Ylöspäin noustessaan lima päätyy nieluun, josta ihminen sen nielaisee refleksinomaisesti ruokatorvea pitkin mahalaukkuun. Siellä ruoansulatusjärjestelmä hoitelee sen vaarattomaksi.

Nämä karvat (kiliat) eivät pysty palauttamaan keuhkotorvesta ylös nieluun kaasuja tai vesihöyryyn liuenneita myrkyllisiä aineita. Ne päätyvät siten ihmisen verenkiertoon ja aiheuttavat keuhkon solujen vammautumista ja arpeutumista, jolloin solut eivät pysty enää toimimaan. Se ilmenee esimerkiksi siten, että ihminen hengästyy helpommin.

thumb_img_1853_1024

IV-koneiden vaikutus sisäilmaan

Hyväkin ulkoilma voi muuttua haitalliseksi, jos se kulkee ilmanvaihtolaitteiston läpi huoneilmaan. Matkan varrella se muuntuu dramaattisesti: siitä katoavat bakteerit ja kiltit metsähomeet – ja jäljelle jää pelkkiä myrkyntuottajia.

IV-kanavat ovat sisäilmariski myös puhdistettuna. Ilmanvaihtokanavien pinta kerää mikrobien ja huoltokemikaalien aerosolia tahmakerrokseksi, joka kerää miljardeja hiukkasia. Samalla tehollinen tarttumapinta kasvaa ja mikrobeille muodostuu suotuisa kasvualusta.

thumb_img_1854_1024

Haitalliset kemikaalit siivousaineissa ja rakennusmateriaaleissa

Myös kemikaalit siivousaineissa tappavat kilttejä metsähomeita. Kaikkein vahvimmat myrkylliset mikrobit säilyvät hengissä ja aiheuttavat ihmiselle oireita. Sisätiloihin jäävät elämään ne mikrobit, joille sopii se ympäristö, jonka me olemme sinne tuottaneet.

Huonot mikrobit eivät tule metsästä. Aika harva ihminen kokee sairausoireita metsäkävelyllä.

Rakennusmateriaalien ja siivousaineiden biosidit ja sisäilman mikrobit pysäyttävät helposti ihmisen keuhkoputkea suojaavien hienon hienojen “ripsien” toiminnan. Nämä ripset estävät normaalioloissa epäpuhtauksien kulkeutumisen keuhkoihin. Silloin kehon oma siivousjärjestelmä ei toimi.

thumb_img_1938_1024

Rikkivety

Yksi hankalimmista aineista sisäilmassa on rikkivety (H2S). Sen turvallisen pitoisuuden viitearvo on amerikkalaistutkimuksen mukaan 0,003-0,005 ppm. USA:ssa on määritelty enimmäispitoisuusarvot rikkivedylle asunnoissa ja toimistoissa, mutta Suomessa ei.

Sitä ei voi haistaa, mutta se läpäisee solukalvot hetkessä ja sotkee solujen säätelyjärjestelmän. Kuitenkin matalatkin pitoisuudet altistavat nenä- , silmä- ja neurologisille oireille, kuten levoton nukkuminen ja muistihäiriöt. Oireet voivat jatkua viikkoja altistumisen jälkeen. Nämä rikkivetypitoisuudet eivät tule ulkoilmasta vaan löytyvät nimenomaan sisätiloista.

Maa- ja metsätalousministeriö on laatinut raja-arvot rikkivedyille eläintiloissa. Esim. navetoissa ei rikkivetyä saa olla kuin hyvin pieniä pitoisuuksia. Ihmisten käyttämien tilojen kuten päiväkotien enimmäisrikkivetypitoisuuksia sen sijaan ei ole säädelty mitenkään.

MRL (minimal risk level) tarkoittaa suurinta pitoisuutta, jonka ihminen kestää pitkähköjä aikoja altistuen jollekin aineelle ilman terveyshaittaa. Sisäilmatutkimuksen kannalta olisi tärkeää määritellä tällainen arvo rikkivedylle asuntojen ja työpaikkojen sisäilmassa.

thumb_img_2129_1024

Mistä rikkivetyä sisilmaan sitten syntyy?

Tuulettumattomissa oloissa, kuten muovilla eristetyn seinärakenteen sisällä, mikrobit syövät hapen pois. Syntyy rikkivetyä, joka menee myös ihmisen ihon ja limakalvojen läpi hetkessä – se pystyy kulkeutumaan myös muovin läpi.

Rakennusmateriaaleissa kuten kipsilevyssä on kipsiä ja paperia, mutta myös paljon myrkyntuottajamikrobeja, jotka lähtevät heti kasvamaan, kun levy kastuu jostain nurkasta tai altistuu vesihöyrylle. Kipsi on kalsiumsulfaattia. Hapettomissa oloissa rikkivetyä tuottavat bakteerit käyttävät tätä sulfaattia hengitykseen.

Myös muissa rakennusmateriaaleissa on paljon näitä myrkyllisiä mikrobeja, joka johtunee siitä, että niissä käytetään biosideja. Biosidit aiheuttavat ihmiselle oksidatiivista stressiä (altistaa muun muassa syövän ja sepelvaltimotaudin synnylle).

thumb_img_1964_1024

Siivouksen merkitys sisätilojen kemikaalikuormassa

Siivousaineet sisältävät yleisesti biosideja, jotka ovat ihmiselle hengitettäessä myrkyllisiä. Ne sisältävät myös lähes aina kostutusaineita, jotka yhtyvät ilman sisältämään vesihöyryyn tuottaen agressiivia nanoaerosolisumuja eli pieniä sumumaisia hiukkasia.

Yksi pahimmista kemikaaleista on kostutinaine Genapol / E35 / E58 (myös mm. pehmitinaine DEHP, ja tensidi Didekyyli-dimetyyli ammonium kloridi), joka liukenee veteen ja reagoi sen kanssa.

Kostutusaineen tehtävä on jo pienenä lisättynä määränä aiheuttaa veden tai muun nesteen hajoaminen nanopisaroiksi. Nanokokoiset pisarat leviävät tehokkaasti siivottavaan pintaan “kastellen” sen niin, että mahdollisimman pieni tilavuus siivoustuotetta riittää kostuttamaan suuren pinta-alan.

Sitä käytetään sekä pesuaineissa että maaleissa tuomaan lisää riittoisuutta – ja kipsilevyissä ja betonissa nopeuttamaan kuivumisaikaa jopa 50 %.

Tämä sama aine reagoi myös ihmisen solukalvojen kanssa irrottaen sieltä kolesterolin, joka on meidän kaikkien solujemme oleellinen osa. Se jäykistää solukalvon, joka muuten olisi vetelä ja notkuva.

Kostutinaine muodostaa nanoaerosolia, jota me emme näe, emmekä pysty sen kulkua keuhkoihin estämään. Tutkimuksissa hyvin pieni määrä tätä ainetta pysäyttää myös mm. siittiöt kokonaan.

thumb_img_2141_1024

Kostutinaineet ja homemyrkyt yhdessä vaarallisia

Kostutinaineet myös kuljettavat helposti mukanaan ilmassa leijuvien myrkyllisten homeiden itiöitä keuhkoihin.

Hyvin monet näistä sisätilojen homeiden ja bakteerien tuottamista myrkkyaineista ovat myrkyllisiä mitokondrioille. Mitokondriot ovat ihmisen kaikkien solujen energiakoneita. Nämä myrkyt estävät tai häiritsevät mitokondrioiden toimintaa eli hapellisen energian tuottamista. Ne tuhoavat soluja.

Muutamat homeet ovat hyvin myrkyllisiä kuten Penicillium expansum, joka pysäyttää keuhkojen kiliat (limaa puhdistavat ripset) tai Paecilomyces variotii. Myös homeitiöt ja rihmastot sisältävät myrkkyjä, mutta niiden tuottamat nestemäiset pisarat tuottavat toksiineja yleensä monisatakertaisesti.

Kostutuskemikaalin ja homemyrkyn samanaikainen läsnäolo on erittäin myrkyllistä. Homeitiöitä on aiemmin tutkittu puutteellisesti, tärkeämpää olisi tutkia homemyrkkyjen reaktioita kemikaalien kanssa. Koneellinen ilmanvaihto levittää niitä samalla tehokkaasti.

thumb_img_2059_1024

Suomessa siivotaan liikaa

Suomessa seitsemän erilaista autoimmuunisairautta, joita on enemmän kuin missään muussa maassa. Onko kansa, joka sairastuu toksideihin, erilainen kuin muut?

Tyypin 1 diabetesta on Suomessa eniten maailmassa suhteutettuna väkilukuun. Suomalaisten ja venäläisten tutkijoiden yhteisissä tutkimuksissa on selvinnyt, että tyypin 1 diabetestä on Suomessa 800% enemmän kuin Venäjän Karjalassa ja nykyään yhä nuoremmat ja nuoremmat sairastuvat.

Kilpirauhasen vajaatoimintaa on Suomessa 600 % enemmän kuin Venäjän Karjalassa.

IPD suolistosyndrooma eli Krohnintauti oli vielä 10 vuotta sitten keski-ikäisten tauti, nyt teini-ikäisten. Sitäkin on Venäjän puolella vähemmän kuin Suomessa.

Myös koivu- ja siitepöly allergisoivat Suomessa.

Elimistö tarvitsee monimuotoisuutta: mutaa, multaa, kissoja ja koiria.

Jostain syystä venäläisissä kouluissa ei ole bakteereja. Ehkä siellä siivotaan vähemmän.

Kiitokset Mirja Salonen-Salkinojalle havainnollisesta tietopaketista!

thumb_img_2109_1024 

Yleisellä mielipiteellä voidaan saada aikaan muutoksia

Ystävien ja tuttavien rajujakin sisäilmaoireita vierestä seuranneena pidän terveellisiä rakennusmateriaaleja erityisen tärkeänä asiana. Rakennusten käyttäjien ja tilaajien tulee kiinnittää huomiota tähän: Rakennusteollisuudelta pitää vaatia materiaaleja ja seinärakenteita, jotka ovat turvallisia ja edistävät hyvää sisäilman laatua!

Voisiko perinteisiä luonnollisia materiaaleja kuten massiivihirttä, savea ja luonnon eristeitä käyttää myös nykyrakentamisessa? Pitäisi unohtaa kiire rakentamisessa ja tehdä mieluummin rauhassa hyvää laatua.

Terve talo –seminaarin esitykset löytyvät videoina tästä linkistä.

thumb_img_1959_1024

teksti: Tiltu Nurminen – professori Mirja Salkinoja-Salosen esityksen pohjalta, kuvat: Tiltu Nurminen, arkkitehti SAFA, Arkkitehtitoimisto Creative Turku

Terveet ja hengittävät talot tavoitteena!

Kirjoitin keväällä Suomen Arkkitehtiliiton blogiin tekstin terveistä ja hengittävistä rakenteista: On ilo asua terveessä talossa! Hyvä esimerkkikohde on oma taloni, jossa on seinät hirrestä ja eristeenä huokoinen kuitulevy, turvetta ja sammalta välipohjassa ja sahanpurua yläpohjassa. Muovia hirsiseinä ei kaipaa.

Oma asuintaloni on rakennettu 1930-luvulla ja on edelleen ryhdikäs ja raikas sisäilmaltaan.

On hienoa huomata, että aihe nousee nyt esille useilla suunnilla samanaikaisesti. Jopa Arkkitehtiliitto otti kantaa aiheeseen antaessaan lausuntoa lähes nollaenergiataloja vaativasta uudesta lakiluonnoksesta: SAFA vaatii siirtymistä energiatehokkuudesta koko elinkaaren tarkasteluun.

Ilta-Sanomat kirjoitti artikkelin aiheesta: Muhiiko nykytaloissa katastrofi?, jossa käsiteltiin nykyisten rakentamismääräysten ohjeistaman rakennustavan riskejä. Liiallinen energiansäästö johtaa turhan paksuihin ja tiiviisiin rakenteisiin. Suomen ilmasto taas vaatii, että kosteus ei saa tiivistyä keskelle seinää talvellakaan. Siksi vähän ohuempi seinärakenne pysyy paremmin lämpimänä ulkopintaan asti.

Turun Portsan asuinalueen viihtyisää asuinympäristöä. Taloissa on korkeat sokkelit ja hirsiseinät.

Myös Asuntohallituksen ja Ympäristöministeriön eläkkeellä olevat johtajat ja asiantuntijat näkevät nykyisen kehityksen riskit ja ovat kirjoittaneet aiheesta Helsingin Sanomien mielipidepalstalle otsikolla: Homeongelma ratkaistaan vanhoilla rakennustavoilla.

Kulttuuriyhdistys Walo on kunnostanut Suomen vanhimman seuraintalon Laitilan keskustassa.

Arkkitehtikoulutuksen aikana sain minäkin rakennusfysiikan oppini professori Unto Siikaselta, joka on kirjoittanut kirjan Rakennusaineoppi. Silloin 90-luvulla vannottiin vielä tiiviiden muovien nimeen. Nyt hänkin on vaihtanut mielipiteensä ja kehottaa siirtymään pikaisesti hengittäviin rakenteisiin Etelä-Suomen Sanomien artikkelissa: Arkkitehti: Terveimmät talot rakennettiin ennen sotia, nykytaloista tehdään termospulloja.

Rakennusperinteen ystävien yhdistyksen korttelissa Turun Puolalanmäellä kukkivat pelargoniat Iso-Puolalan talon ikkunalaudalla.

Asuntorakentamisessa on kyse paitsi yksittäisten perheiden elämän suurimmasta taloudellisesta panostuksesta että ihmisten terveydestä. Moni, joka on kerran pahasti altistunut homeelle, ei pääse ongelmasta enää eroon. Vanhojen rakenteiden soveltaminen uusiin omakotitaloihin voisi tuoda varmuutta terveempään asumiseen.

Muutoksia lakipykäliin, jotka mahdollistavat terveemmät rakenteet uusissa ja vanhoissa rakennuksissa, saadaan vain kansalaisten tahdosta. Ehkäpä päättäjät heräävät tähän ongelmaan piankin yleisen keskustelun myötä!

Kuvassa hirsitalo, jonka vanhempani ovat siirtäneet Taivassaloon kesähuvilaksi Koski TL:stä.

Teksti ja kuvat: Tiltu Nurminen

 

Rakennusperinnettä tutkimassa

“Rakennusperinteen ystävät” järjesti marraskuun puolivälin sunnuntaina syysretken Siuntioon ja Lohjansaareen. Yhdistyksen retket tuntuvat olevan niin suosittuja, että kaikki eivät edes mahdu mukaan. Kohteet ovat huolella valittuja ja monipuolisesti opastettuja.

Mukana on historian kertomuksia sekä perinnerakentamisen oppitunteja käytännössä sovellettuina. Samoja rakennustapoja voisi mieluusti soveltaa myös uusiin taloihin, jotta saataisiin aikaiseksi terveitä ja hengittäviä rakenteita – siis hyviä asuintiloja ihmisille.

Ensimmäinen retkikohde oli Monica Hammarströmin korjauskohde, Pietilän talo, Lohjansaaressa. Yksityiskodissa saatiin ihailla piilutettuja uusia hirsiseiniä ja vanhaa savirappausta, jota aiotaan käyttää myös uusissa seinissä.

Toinen kohde oli Siuntion aito keskiaikainen kivilinna, joka on rakennettu 1560-luvulla. Sen asukkaina ovat viihtyneet kuuluisat aatelissuvut, joista viimeisin on Adlercreuzin suku, jonka edustajat edelleen asuvat linnassa. Sotien jälkeen linna oli venäläisten hallussa Porkkalan vuokra-aikana.

Siuntion kunnasta löytyy myös Aleksis Kiven koti, Fanjunkars, joka oli aikanaan tuhoutunut kokonaan, mutta 2000-luvun alussa rakennettiin uudelleen Kotiseutumuseon toimeliaisuuden johdosta. Rakennuspiirustukset tehtiin valokuvien perusteella. Tässä torpassa Aleksis Kivi kirjoitti Seitsemän veljestä –teoksensa.

Bonuskohteena pääsimme tutustumaan vielä lähistöllä sijaitsevaan Suitian linnaan, jonka muodoissa on tavoiteltu keskiaikaisen linnan muotokieltä prinsessatorneineen ja suippoine ikkunoineen. Linnasta löytyi mm. ritarisali, jonka kauniit puukoristeiset seinäpanelit tekivät vaikutuksen estetiikallaan.

Matkan päätteeksi oli päänuppi kyllästetty uusilla tiedoilla ja sulateltavaa jäi vielä pitkäksi aikaa eteenpäin. Runsas ja rikas kohdetarjonta teki taas vaikutuksen, yhdistys tekee hienoa työtä!

Kuvat ja teksti: Tiltu Nurminen

Paperivalo – pohjoista valoa paperilla

Karungissa, Tornion pohjoispuolella, sijaitsee mitä ihanin pieni paperipuoti ja kahvila.

Ajaessamme talvilomallamme kohti pohjoista, etsimme juuri siinä kohtaa pysähdys- ja taukopaikkaa, jossa saisi kupposen kahvia samalla. Ajoimme ensin ohi, mutta näyteikkunat tielle päin olivat niin kiinnostavat, että oli pakko kääntyä takaisin. Kakut ja kahvit olivat mainiot, mutta enemmän kiinnostusta herätti tilan kaunis sisustus ja herkät tuotteet.

Itse paikan emäntä Sirpa Kivilompolo alkoi kertoilla tarinaansa paperitaiteilijana. Jo yli parikymmentä vuotta paperia työstäneenä hän on tehnyt monia ihan omia innovaatioita. Paperimassan hän tekee itse puuvilla-arkeista, siivilöi veden pois ja puristaa litteäksi. Metallista tai muovista hän on valmistanut kuvioita, joista muodostuvat papereiden vesileimat. Vesileimat ovat kukkia tai sydämiä tai muita kuvioita, jotka näkyvät kauniisti kun paperi on valoa vasten.

Onnittelukorttien lisäksi hän on valmistanut valaisimia, tuhkauurnia ja lyhtyjä. Väri on useimmiten valkoinen, joka sopii hyvin Lappiin lumen, kaamoksen ja yöttömän yön keskelle. Ekologinen materiaali yhdistettynä taidekäsityöhön ja designiin on suomalaista muotoilua ja pienyrittäjyyttä parhaimmillaan. Tästä sain inspiraatiota omaankin työhön ja innostusta uusiin keksintöihin ja niiden esilletuomiseen.

Minulle pysähtyminen tähän taidekeitaaseen oli sattumaa – haluan siksi jakaa tätä kokemusta muillekin ja teen sen myös kannustaakseni kotimaista luovan alan työtä ja toivottaakseni Sirpalle menestystä ja onnea!

TAIDETEOS PAPERISTA. PAPERIMASSAN SEASSA ON PUUKUITUA KUTEN PAJUA JA SANIAISTA.

KAUNIS PAPERISTA VALMISTETTU UURNA.

PIKKU-UURNA LEMMIKKIELÄIMILLE.

POHJOINEN MURRE VIEHÄTTÄÄ PAPERIMAGNEETEISSA.

KALENTERI.

OMA TOIMISTO JA TYÖTILAT MYYMÄLÄN VIERESSÄ.

Katso www.paperivalo.fi sekä Paperivalon fb-sivut!

Teksti ja kuvat: Tiltu Nurminen

 

In English:

”Paperivalo” – northern light on paper

The most wonderful little paper shop and a café is located in Karunki, on the north side of Tornio. As we drove towards the north for the winter holidays, we were looking for a place to stop and rest for a while – and to drink a cup of coffee. We drove past this coffee-shop at first, but the shop window facing the road was so fascinating that we wanted to turn back. Cakes and coffee were excellent, but even more exiting was the beautiful interior and the decorative products.

In fact, the designer herself, Sirpa Kivilompolo, began to tell her story around her paper art. Working with self made paper for over twenty years has been clearly motivating and she has done a lot of her own innovations. She makes paper of wet cotton and then squeezes it flat and lets it dry. She has been producing patterns to the paper with self designed watermarks. Watermarks are flowers or hearts or other shapes that appear more visible when the paper is set beautifully against light.

In addition to greeting cards she has been manufacturing lamps, urns and lanterns. The color is usually white, which is well suited to Lapland’s snow, long winter and the midnight sun. Ecological material combined with art craft and design is here presenting Finnish design and small entrepreneurship at its best. This gave me inspiration also to my own work and enthusiasm for new inventions.

For me, stopping by this art oasis was a coincidence – that’s why I want to share this experience with others – and I am doing it also to encourage domestic work in the creative field, and to wish Sirpa Kivilompolo success and happiness!

For more information look www.paperivalo.fi and Paperivalo in Facebook!

Text and photos: Tiltu Nurminen

Sää-mää–päivä

Tyttäreni keksi hauskan nimen äidin ja lapsen yhteiselle päivälle, jolloin lapsi saa keksiä mitä tehdään ja missä. Sää ja mää –päivä oli hyvä hiihtoloman ohjelmanumero, vaikka näitähän pitäisi pitää toki useamminkin.

IMG_0533

Ajatuksena oli sattumanvarainen vaeltelu kaupungin keskustassa pysähtyen katsomaan ja valokuvaamaan välillä maisemia, istahtaen välillä kahvilaan tai piipahtaen museossa ilman erityistä ohjelmaa, aikataulua tai kiirettä. Aikaa oli varattu koko päivä.

 Koska koko päivän parkkeeraus Turun keskustassa on hieman kallista, veimme auton vähän kauemmaksi ja kävelimme ydinkeskustaan. Yksitoistavuotias retken johtaja päätti, että pienen kävelyretken jälkeen aloitamme avoimen ohjelman lounaalla. Hyvä idea! Suuntasimme Kauppahalliin ja tilasimme vietnamilaisesta ravintolasta maukkaat nuudeliannokset.



Ruokailusta virkistyneenä lähdimme tepastelemaan kohti jokirantaa. Välillä poikkesimme Cafe Qwenselin sisäpihalle. Kahvila oli kiinni, mutta sisäpihan tunnelma leppoisa.

Kevään ensimmäiset narsissit löytyivät Lauri Tähkän Lintukodon rappusilta!

Aurasiltaa pitkin ylitimme joen ja katseen ulottuvilla siintää Aboa Vetus museo, johon reitti vei seuraavaksi.

Pieni piipahdus Terra Viiva -keramiikkaliikkeen näyteikkunan luo.

Museon aulakahvilassa tuli sellainen olo molemmille, että nyt on jälkiruoan paikka. Laskiaista edeltävänä päivänä asianmukainen valinta oli tietysti laskiaipulla cappucinon ja kaakaon kera.

IMG_0555

Museon kellarissa tutustuimme Turun keskiaikaiseen rakentamiseen vanhojen raunioiden keskellä. Vanhan ajan kimpiastiakin saatiin koottua kätevästi.


Museon yläkerrassa oli esillä taitelija Annu Vertasen näyttely ”Hengittävä katse”. Kerrankin taidenäyttely kiinnosti yhtäläisesti sekä lasta että aikuista.


Pieni valokuvaus- ja kännykkähetki Aurajoen rannalla.



Päädyimme harhailemaan Vanhan  Suurtorin korttelin sisäpihoilla ja kujilla. Löysimme Anne Lundenin kauniin käsityöpuodin, jossa hän oli juuri virkkaamassa mattoa matonkuteista. Ihailimme myös kauniita paperinarusta käsin kudottuja verhoja.


Tuomiokirkon vierestä tepsuttelimme Tuomiokirkkosiltaa pitkin taas Aurajoen ylitse.



Reittimme kulki Vähätorin viehättävän aukion läpi, jossa ravintolat ja kahvilat houkuttelevat astumaan sisään. Jatkoimme kuitenkin shoppailemaan Kauppatorin varren liikkeisiin sekä katsomaan elokuvaa leppoisan lomapäivän lopuksi.

Teksti ja kuvat: Tiltu Nurminen

 

 

 

 

 

 

Kotimaista tapettitaidetta

Kävinpä tässä eräänä talvipäivänä ystävien kanssa tutustumaan Pihlgren ja Ritolan tapettitehtaaseen Toijalassa. Tai ystäville tämä olikin jo tuttu paikka, mutta minulle ensimmäinen kerta, vaikka tämän yrityksen tapetteja on jo omassa hirsitalossa lähes joka huoneessa.

Kotimainen perinteinen ja hengittävä paperitapetti on se syy, miksi juuri heidän tuotteensa ovat herättäneet huomioni. Käsitykseni mukaan kyseessä on ainoa kotimainen yritys, joka näitä vanhoihin taloihin (miksei uusiinkin) sopivia huokoisia paperitapetteja valmistaa.

Olen tapetoinut erilaisia asuntoja sekä moderneilla nykytapeteilla että näillä P&R:n perinnetapeteilla. Perinnetapetti on huomattavasti huokoisempaa, joten alustapetti ”makulatuuri” helpottaa huomattavasti siistiin lopputulokseen pääsemistä. Makulatuuri on talossamme huokoisen kuitulevyn päällä. Ja sen päällä sitten kaunis kuviollinen paperitapetti.

Tehtaalla on esittely- ja myyntitila, jossa varmaan lähes jokainen malli on esillä isoissa liikuteltavissa kehyksissä ja siten helpommin katsottavissa kuin netin pienistä ruuduista. Ainakin minä sain monta ahaa-elämystä paikan päällä ja vintin huoneisiin löytyi kesän tapetointityötä varten hyvät ehdokkaat helposti. Ystävän maatalon saliin varmistui myös hyvä malli ja siihen sopiva boordinauha pienen pohdinnan jälkeen.

Kysyimme mahdollisuutta päästä katsomaan itse tehdasta, joka on myyntitilan viereisessä vanhassa suuressa tiilirakennuksessa. Iloksemme se onnistui, ja saimme inspiroivan esittelyn tehtaalla 50 vuotta töitä tehneen Jaakko Ritolan opastuksella. Hänen isänsä on perustanut tehtaan aikoinaan. Tehdas rakennus valmistui vuonna 1936 ja sitä laajennettiin vuonna 1957.

Aikamatka ihan toiselle vuosikymmenelle historian uumeniin tuntui käsinkosketeltavalta. Saksalaiset tapettikoneet olivat 50-luvulta ja edelleen käytössä. Erilaisia kuvioteloja löytyy 10’000 kappaletta. Telojen rungot ovat puuta, metallia tai muovia – kuvioterät pinnassa useimmiten messinkiä.

Yhden kuviotapetin valmistamiseen saatetaan käyttää kahdeksaa erilaista telaa ja väriä.

Tapetit painetaan vesiliukoisilla väreillä, joko maapigmenteillä tai synteettisillä pigmenteillä.

Tapettipohjia ja valmiita tapetteja roikkui laskoksilla katosta kilometrikaupalla. Paksujen tiiliseinien suurista ikkunoista siivilöityi talvipäivän valoa pehmeisiin kuvioihin.Tapettia on kuivumassa 3’000 metriä yhdessä rivissä laskoksilla.

Ylemmässä kerroksessa tapetteja rullattiin ja viimeisteltiin vielä erilaisissa laitteissa.

Tapettiretki Turun suunnalta oli vaivan väärti ja saimme palata kotiin innostavaa kokemusta rikkaampana. Kuin pisteenä i:n päälle posti toi mallipaloja pyytämistäni tapetista parin päivän päästä. Muutkin perheenjäsenet innostuivat valinnoistani ja saimme ihan uutta intoa remontin jatkamiseen.

Kuvat ja teksti: Tiltu Nurminen

Kaupunkilomalla Madridissa

Kyllä jouluvalot oli viritetty Espanjassakin jo ajoissa joulukuun alussa. Pikkujoulumeininki oli kuin Suomessa vappuna. Toki siellä vietettiin samalla myös kansallista juhlaviikonloppua demokratian kunniaksi.

Madridia ei Suomessa juuri mainosteta, vaikka se Espanjan pääkaupunki onkin. Etukäteen odotuksia oli vain flamencotanssista, härkätaisteluista ja ehkä Almodovarin elokuvien maisemista.

Positiivisena yllätyksenä tuli siis lähes kaikki, mitä tuo lämpimän oloinen suurkaupunki toi vastaamme – kuten vaikka turistin tuurilla valittu ensimmäinen ruokapaikka. Lentokentältä juuri tulleena ja nälkään kuolemaisillaan seurueemme astui sisään melkeimpä ensimmäiseen hotellin lähellä sijaitsevaan, avoinna olevaan ravintolaan, jonka ikkunassa mainostettiin tapas-menuuta. Ravintolassa ei ollut ketään muuta asiakasta illalla puoli kahdeksan aikaan…

Ensin se vaikutti epäilyttävältä, mutta osottautui lopulta onnenpotkuksi, sillä saimme henkilökunnan kaiken huomion ja jokaisen ruokalajin vuoron perään juuri kuumana ja tuoreena.

Omistaja viihdytti meitä kertomalla jokaisesta kahdeksasta tapas-lajista erikseen hyvällä englanninkielen taidolla ja huumorilla höystettynä – olimme aivan myytyjä. Päälle tietysti tarjottiin ilmaiset hedelmäviinaryypyt. Koko ruokailu maksoi yhdeltä hengeltä 28 €. Ikinä en olisi arvannut että kylmä tomaattikeitto tai ilmakuivattu kinkku voisi maistua niin hyvältä!

Pois lähtiessämme pari tuntia myöhemmin, oli tupa ihan täynnä puheensorinaa ja paikallisia asiakkaita. Muutenkaan emme kaupungilla juuri törmänneet turisteihin, paitsi ehkä muutamaan espanjankieliseen, jotka kulkivat kartta kädessä. Meitä jopa luultiin paikallisiksi muutaman kerran, kun kaupassa ja kadulla puhuteltiin espanjan kielellä. Muutama sana muistui mieleen parinkymmenen vuoden takaa espanjankursseilta, mutta pakko oli vaihtaa englanniksi jo parin lauseen jälkeen.

Vanhan kaupungin alue oli suuri. Se oli juuri sopiva paikka eksyä boheemisti. Mukavia pikkukatuja pitkin saattoi seikkailla sen mukaan mikä suunta risteyksessä näytti houkuttelevimmalta.

Latinos-korttelista löytyivät kadut, joissa oli pienen pieniä tapas-paikkoja vieri vieressä ja elävää musiikkia iltaisin. Lähempänä vanhaa Oopperataloa törmäsimme San Miguelin kauppahalliin, joka oli todella suosittu seurustelupaikka.

Pikku ruoka-annoksia friteerattuine mustekaloineen, katkarapuineen ja viinilasillisineen löytyi pilvin pimein. Myös kahvia ja tippaleivän makuisia churroja sekä muita leivonnaisia oli tarjolla jälkiruoaksi. Ihmisiä oli tiiviisti joka paikassa, mutta ihmeen jouhevasti siinä ohittelimme toisiamme paella-annoksinemme.

Kovin erityistä ohjelmaa ei tuohon vilinään ja puheensorinaan juuri kaivannut. Hauskoja yllätyksiä löytyi esimerkiksi, kun astuimme iltakävelyn ohessa kurkkaamaan kävelykadun reunalla sijaitsevan kirkon sisään. Siellä olikin ilmainen joulukonsertti menossa, jossa laulettiin englanniksi joululauluja. Kirkkokulttuuri näytti vapaamuotoiselta, sisään ja ulos kulki ihmisiä omaan tahtiinsa. Kirkot olivat auki aamusta iltaan ja aina oli väkeä penkeissä.

Ainoa museo, jossa tuli viikonlopun aikana piipahdettua oli maailmankuulu Prado, joka on kai Louvren vastine Madridissa. Taidetta oli niin yltäkylläisesti, että muutaman osan kierrettyään oli aivan taideähkyssä. Tietenkään tuollaisia supermuseoita ei kuulukaan ahmia kerralla kaikkinensa.

Loppujen lopuksi flamencotanssit jäivät näkemättä, ja ainoan kerran kuulin tuota surumielistä musiikkia taksissa takaisin lentokentälle matkustaessamme. Madrid jäi kuitenkin mieleen eurooppalaisena ruokapääkaupunkina sekä sympaattisena matkakohteena. Sinne voisin lähteä mieluusti toisenkin kerran…

Kuvat ja teksti: Tiltu Nurminen

Ehkä sinua kiinnostaa myös Turun Sanomien blogini artikkeli Kannattaako vanhoja ikkunoita korjata?

Lisää kuvia Madridista Artisokan fb-sivuilla!

Vinkkejä hyvään puheeseen

Osallistuin Turun Kauppakorkeakoulun lehtorin Riitta Koskimiehen vetämälle yhden päivän kurssille ”Varmuutta esiintymiseen”. Jos en olisi ilmoittautunut kuukautta ennen ja peruutus ei olisi ollut maksullista, tuskin olisin saanut itseäni liikkeelle marraskuisena lauantaiaamuna, jolloin olisi ollut houkuttelevampaa jäädä loikoilemaan vällyjen väliin.

Kaiken lisäksi aurinko esitteli itseään pilvien välistä muuten niin pilvisen viikon päätteeksi ja koulutus tapahtuisi sisätiloissa…

No yhtään ei jäänyt harmittamaan lopulta, kun ajattelin kurssin antia jälkeen päin hämärtyvässä illassa kotiinpäin ajellessani. Kurssilla tuli esiin niin monta hyvää ajatusta ja oivallusta, että päänuppi vain hyrräsi tyytyväisyydestä.

Aivan uppo-outojen ihmisten kesken oli muodostunut niin lämmin ja toisiaan tukeva ilmapiiri, että uuden opetteleminen ja harjoituksiin heittäytyminen sujui kevyesti ja hyvillä mielin. Onnistumisen elämyksiä sai varmaan jokainen.

Puhe on vuorovaikutusta

Päällimmäisena ohjeena jäi mieleen, että puhuminen ei ole vain omien ajatusten jakamista, vaan vuorovaikutusta. Puhujan ei tarvitse eikä ole suositeltavaa olla yleisön yläpuolella.

Puhujan tulisi myös jollain tavalla varmistaa, että kuulijat ovat ymmärtäneet viestin. Aihe ei välttämättä ole tuttu yleisölle ja esiintyjän tulisi karsia sisältö riittävän selkeäksi ja yksinkertaiseksi.

Yleisöä ei kannata puhua pyörryksiin vaan valita yksi tai muutama tärkein asia, jonka haluaa tuoda esille. Enempää kuuntelija ei jaksa muistaa enää seuraavana päivänä.

Puhe kannattaa pitää omin sanoin. Vaikka paperista lukeminen voi tuntua turvallisemmalta, on puhe lähes aina silloin jäykempi ja puisevampi.

Jos esitykseen lisää vielä tarinan omasta itsestä, pääsee helpommin lähelle yleisöä. Itsensä asettaa tavallaan alttiiksi arvostelulle, mutta nämä tarinat ovat myös ne mieleenpainuvimmat. On hyvä opetella nauramaan itselleen, mikäli sitä taitoa ei vielä osaa.

Mikään yksittäinen puhe tai esitys ei yleensä ole koko elämää mullistava. Jos yksi puhe menee jostain syystä huonosti, seuraava menee luultavasti jo paremmin. Kohtuuton painoarvo yksittäiselle tilaisuudelle aiheuttaa turhia paineita ja jännitystä.

Rentoutumiseen on monta keinoa

Marco Bjurströmin vinkki vuosien takaa on jäänyt mieleen jännityksen helpottamiseksi: löysät polvet. Jos polvista joustaa vähän, tuskin voi olla niin jäykkänä muutenkaan.

Muita rentoutumisen keinoja Riitta Koskimiehen mukaan ovat mm. hitaaseen ja rauhalliseen hengitykseen keskittyminen, hyvään ja rentoon ryhtiin huomion kiinnittäminen, tekemällä tehty haukotus tai lasillinen huoneenlämpöistä vettä.

Myös mmmmm-äänteet, pehmeä värinä ja tärinä kurkunpään alueella, kasvojen rutistus pieneksi rutuksi tai leuan pudottaminen rentona alas roikkumaan auttavat ääntä kulkemaan kauniisti ja rennosti.

Tärkeät asiat kannattaa puhua hitaasti ja antaa itselleen lupa puhua elävästi, äänenpainoilla ja korkeudella leikitellen. Monotoninen tasainen ääni ei tee samaa vaikutusta.

Huolellinen valmistautuminen takaa puolet onnistumisesta

Ehkä suurin tae puheen onnistumiselle on hyvä valmistautuminen. Rohkean ja tottuneenkaan puhujan ei kannata tempaista puhetta hatusta, mikäli valmistautumiseen vain on mahdollisuus.

Puhe kohdennetaan mieluusti yleisön mukaisesti. Kaikki ylimääräinen karsitaan pois. Aloitus suunnitellaan siten, että ihmiset saadaan reagoimaan jotenkin (ehkä hätkähtämään tai vähintään heräämään).

Mietitään valmiiksi tavoite, miten halutaan yleisön reagoivan tai miten muuttavan käsityksiään ja pohditaan millainen kuva jää edustettavasta asiasta.

Usein ihminen ottaa vastaan nimenomaan sellaista tietoa, jonka hän haluaa kuulla.

Tärkeimmät asiat voi toistaa pariin kertaa. Puheen lopetus kannattaa myös miettiä huolella.

Valmistautuminen merkitsee myös yleisön kunnioittamista. Puheen sisältöä miettiessä voi pohtia mistä kuulija on kiinnostunut – mikä on hänen mielestään kiinnostavaa, hyödyllistä tai koskettavaa.

Asiaa voi havainnollistaa esimerkeillä, tarinoilla, tekemisellä tai havaintovälineillä.

Asenteen tulee olla kohtelias ja huomaavainen yleisöä kohtaan ottaen huomioon tilanteen luonne.

Uskottava puhuja on arvovaltainen

Parhaimmillaan puhuja on vapautunut, luotettava, uskottava ja arvovaltainen. Arvovalta syntyy kokemuksesta, että puhuja tietää aidosti mistä puhuu eikä vähättelee omia mielipiteitään.

Mikäli häneltä löytyy asiantuntemusta ja hän osaa valita oikeat kärjet yleisölle, hän saa luultavasti yleisön reagoimaan puheeseensa.

Vapautunut puhuja ei pyri olemaan mitään muuta kuin oma itsensä. Aito ja vilpitön puhuja puhuu itsensä yleisön sydämiin, oli hän sitten kokenut puhujana tai ei.

Hyviä vinkkejä puheenpitämiseen löytyy myös näistä linkeistä:

Esiintymisjännittäjälle apua – YHTS.pdf, Riitta Koskimies ja Merja Almonkari, 2006

Esiintyjän ensiapupakkaus, Havain/ Timo Sorri ja Sari Paavilainen, 2014

Ehkä sinua kiinnostavat myös aiemmat kirjoitukseni: Esiintymisvarmuutta etsimässä ja Arkkitehdin neuvottelutaito ykkösroolissa.

Teksti ja kuvat: Tiltu Nurminen

 

 

Esiintymisvarmuutta etsimässä

Luulin, että olen täydellinen ilmentymä introvertista, enemmän sisäiseen maailmaan suuntautuvasta ihmisestä, joka ei hakeudu tilanteisiin, jossa pitää esiintyä tai esittää omia ajatuksiaan muille puhuen muiden edessä. Opin juuri viime lauantain ”Varmuutta esiintymiseen” –kurssilla, että olen ehkä sittenkin puoliksi extrovertti – henkilö, joka innostuu asioista nopeasti ja spontaanisti, haluaa keskustella niistä muiden kanssa ja olla vuorovaikutuksessa ryhmän kanssa.

Vahvistin myös käsitystäni siitä, että kumpikaan ihmistyyppi ei ole parempi tai huonompi kuin toinen. Ujoutta ja sisäänpäinkääntyneisyyttä pidetään nykyään usein jotenkin negatiivisena ominaisuutena ja ulospäinsuuntautuneisuutta ja jatkuvaa innostuneisuutta positiivisena. Tuntuu siltä, että ujoa ihmistä ei arvosteta sellaisenaan. Tai sitten käsitys on vain omassa päässäni.

Ujona ihmisenä jouduin pari vuotta sitten erikoisen valinnan eteen, mennäkkö vai eikö mennä television suoraan lähetykseen keskustelemaan aiheesta, jonka koin tärkeäksi. Toimittaja haastatteli ensin minua taustatietoja varten, mutta totesi sitten, että: ”Taidat tietää tästä asiasta niin paljon, että tulisitko itse mukaan?” Hätkähdin ja sanoin miettiväni asiaa yön yli.

Yön aikana en nukkunut juurikaan ja aamuyöllä vastaus oli selvä: En lähde mukaan ohjelmaan, jossa keskustellaan tunnin verran aiheesta tunnettujen julkisuuden ihmisten kanssa ja joka herättää osassa kuulijoita niin voimakkaita reaktioita, että pelkäsin ohjelman jälkeen seuraamuksia liittyen arkielämääni, työhöni ja perheeni turvallisuuteen.

Sanoinkin vastaukseni toimittajalle, joka hyväksyi sen, mutta pyysi minulta suosituksia henkilöksi tilalleni. Samana päivänä puhuin puhelimessa aiheesta vanhempieni kanssa. Isäni totesi, että mitä sinä häviät osallistumalla ohjelmaan? Jos kaikki menee mönkään, niin ei siihen sittenkään kuole. Pahimmassa tapauksessa menettäisin joitain asiakkaita, mutta olisiko sillä niin väliä, jos muutamat ajatusmaailmani vastaiset asiakkaat jäisivät pois asiakaskunnastani.

Katsoin joitain vuosia sitten mielellään Muumit -sarjaa televisiosta lasteni kanssa. Tarinoissa oli aina jotain syvempää viestiä tarkkaavaiselle kuulijalle. Samaistuin tarinaan, jossa näkymätön lapsi tuli näkyväksi vasta, kun hänen piti puolustaa Muumimammaa Muumipapan ilkeältä kepposelta, jossa pappa oli tönäisemässä mammaa kalliolta kylmään veteen.

Vaikka olen usein ollut huono puolustamaan itseäni, aktivoidun kun pitää puolustaa muita ihmisiä, varsinkin lapsia. Siksi päivän harkinnan jälkeen soitin toimittajalle uudestaan, että voisin sittenkin osallistua ohjelmaan, jossa olisi mahdollisuus sanoa oma ajatuksensa ääneen kenenkään sitä sensuroimatta ja muokkaamatta suorassa lähetyksessä.

Valmistauduin tilanteeseen ajattelemalla keskustelunaiheita, joita todennäköisesti keskustelussa tulisi eteen. Aivoni pyörittivät kysymyksiä ja vastauksia useita päiviä ennen ohjelmaa. Ihme ja kumma sain jopa nukuttua öisin. Tiesin, että tiedän asiasta paljon. Tiesin, että voin puhua rehellisesti ja omana itsenäni. Mielipiteitäni ei ohjannut riippuvuus millekään taholle, ei ryhmäkuri tai jonkin järjestön julkilausuma. En voinut saada potkuja työstäni yksityisyrittäjänä mielipiteideni vuoksi. Tiesin myös, että ajatuksiani kannattaa suuri joukko ihmisiä, varsinkin omassa asuinkunnassani. Tiesin, että en puhunut vain oman edun tavoittelemiseksi vaan yhteisen hyvän vuoksi.

Loppujen lopuksi suora lähetys meni varsin hyvin. Yllätyksekseni jännitys oli siedettävää ja pystyin siirtämään sen taustalle ja keskittymään vain asiaan. Sain kuunneltua muiden argumentteja ja perustelemaan omiani. Vaikka jännitin valtavasti ja adrenaliini oli varmaan huipussaan, totesi kotiväki, että jännitys ei ollut sittenkään näkynyt ulospäin – käsien hikoilu ja sydämen nopea syke eivät välittyneet katsojille.

Itsensä likoon laittaminen kannatti. Asiani sai julkisuutta ja minä sain ainutlaatuisen kokemuksen, joka auttoi minua esiintymisjännityksen hallinnassa. Sen jälkeen mikään muu tilaisuus ei ole enää tuntunut yhtä jännittävältä – olin ylittänyt korkeushyppyriman ja selviytynyt siitä. Onnistuminen antoi potkua ja uskallusta tuoda omaa mielipidettä esiin muillakin tavoin, mm. kirjoittamalla artikkeleita lehtiin ja blogeja julkisesti nettiin.

En vieläkään ole täydellinen esiintyjä, en lähelläkään sitä, mutta nykyään sallin sen itselleni. Voin nauraa maneereilleni kuten tiedostamattomalle tapahuokailulle ja silti uskoa, että oma ajatukseni on tärkeä ja sen jakaminen on vuorovaikutusta ihmisten kanssa. Eikä oma arvoni ihmisenä laajemmassa kontekstissa ole riippuvainen siitä, miten yksittäinen puhe tai kirjoitus onnistuu.

Viime aikoinakin olen vielä joutunut tilanteisiin, joissa olen puntaroinut, lähdenkö pitämään puhetta tietylle yleisölle. Välillä olen kieltäytynytkin, mikäli aikataulu ei ole ollut riittävä valmistautumiseen tai olen tuntenut, että minulla ei ole aiheesta riittävästi sanottavaa.

Epämukavuusalueelle meneminen kehittää ihmistä. Oman kokemuksena jakaminen asettaa ihmisen haavoittuvaksi muiden kritiikille, mutta tuo myös uskottavuutta ja luotettavuutta. Tutuissa ja turvallisissa tilanteissa pysytteleminen ja riskin välttäminen passivoi ihmistä. Itsensä likoon laittaminen taas aktivoi. Voi ainakin sanoa, että yritin parhaani!

Toisinaan olen hämmästynyt siitä, miten ihan tavalliset ihmiset kohoavat normaalia paremmalle ulosannin tasolle, kun puhuvat yleisön edessä itselleen tärkeästä asiasta, jota ovat itsekseen pidemmän aikaa miettineet. Kokemattomankin puhujan puhe voi olla taianomainen, yleisöön vetoava ja koskettava, kun puhujasta näkee, että hän on aito ja vilpitön ja esiintyy omana itsenään.

Joku sanoi joskus viisaasti, että harva on rohkea syntyessään – mutta rohkeutta ei olekaan se, että ei pelkää, vaan se, että tekee asioita siitä huolimatta.

Teksti ja kuvat: Tiltu Nurminen

Malleja hyvistä puheista löytyy myös täältä: TED.com!

Ehkä sinua kiinnostaa myös toisen blogini julkaisu: Vanhan talon tarinoita: Isänpäiväksi toivotaan lisää lunta!